Vanhusneuvostojen asema kuntaorganisaation ja kansalaisyhteiskunnan välimaastossa ei ole yksiselitteinen. Leinosen tutkimuksen vanhusneuvostot hakivat vielä paikkaansa, eikä eläkeläisiä ja vanhuksia koskevien asioiden saattaminen vanhusneuvoston käsiteltäväksi ollut vakiintunut käytäntö. Neuvostoihin kuitenkin suhtauduttiin myönteisesti ja eläkeläisjäseniltä toivottiin aloitteellisuutta ja aktiivisuutta. Neuvostoja pidettiin ikääntyneiden kuntakansalaisten äänitorvena kuntaan päin ja myös kuntaorganisaation edustajien tuntosarvena ikäväestön toiveisiin ja mielipiteisiin. Ongelmallista on, että ikääntynyt vanhusneuvostovaikuttaja kohtasi odotuksia yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, mutta myös odotuksia vetäytymisestä. Ikääntyville kuntakansalaisille annettiin mahdollisuus neuvoa-antavaan vanhusneuvostotoimintaan, mutta kunnanvaltuustojen "ukkoutumista" pelätessä heitä suljettiin pois varsinaisesta päätöksenteosta ja koko kunnan asioihin vaikuttamisesta. Vanhusneuvostot ovat syntyneet kuntaorganisaation ja kansalaisjärjestötyön päälle, ja eläkeläisjäsenten ja viranhaltijasihteerin vastuunjako on vielä vakiintumaton. Usein esimerkiksi vastuu erilaisten tapahtumien järjestämisestä jäi viranhaltijasihteerille ja eläkeikäisten toiminnan omaehtoisuus kyseenalaistui. Viranhaltijajäsenten läsnäolo vanhusneuvoston kokouksissa on ristiriitainen kysymys.