Teos hakee voimansa aina alkuräjähdyksestä asti, joka heijastuu luonnossa. Sitä luonnonvoimaa käyttää ken taitaa. Väinö sen hallitsee. Oppinsa hän on saanut vanhalta tietäjältä ja kartuttaa sitä niin maailmalta kuin manalastakin. Soitto on olennainen osa hengenvoimaa. Kanteleen kielet punotaan yhä uudelleen naisten hiuksista: Manalan immen, Pohjolan tyttären, Lemmityn äidin, Marjatan ja Ainon hiuksista. Teos on siis myös intohimoinen rakkausromaani - rakkautta ei voi estää edes kuolema. Kanteleensoitossa on taikaa. Se avulla päästään uusiin ulottuvuuksiin ja ylitetään luonnolait - teos on siis myös fantasiaromaani. Alun retki pohjanmiesten mukana Euroopan sydämeen luo pohjan minivaiheiselle seikkailulle, jota värittää herkullinen huumori. Jännittävä toiminta huipentuu raivoisaan taisteluun sammosta. Kaiken takana henkii kuitenkin suomalaismetsien ikuinen viisaus: turvaa luonnon omiin voimiin ja sen hengen mahtiin, ole osa sitä kuin harmaa kivi tai värisevä haapa erämaajärven rannalla. Teos on siis myös pohdiskeleva ja kantaa ottava syvämietteinen aateromaani.