Neuvostomiehityksen aikana 1940-50-luvuilla kymmeniätuhansia virolaisia naisia vangittiin ja karkotettiin syytettyinä kommunismin vastaisesta toiminnasta. Myös Imbi Pajun äiti ja tämän kaksoissisar vangittiin 18-vuotiaina, eivätkä he voineet puhua kokemuksistaan kymmeniin vuosiin. Koko kansakunnan vaientanut pelko koskettaa edelleen lukemattomia virolaisia. Torjutut muistot lähtee kirjoittajan halusta ymmärtää, millaisia kokemuksia hänen äitinsä on kantanut mukanaan ja elänyt unissaan puoli vuosisataa. Päästäkseen lähemmäksi äitinsä kokemusta hän haastattelee muita neuvostomiehityksen ja terrorin julmuudet kokeneita naisia. Keskeiseksi kysymykseksi nousee: Mitä oikeastaan tapahtui ja miksi? Miksi neuvostoterrori kohdistui nimenomaan naisiin? Miksi Gulagin vankileirillä tapettiin miljoonia hyviä ja lahjakkaita ihmisiä? Miksi kommunistinen ideologia ei uskonut omaan hyvyyteensä? Terrorin olosuhteissa kasvaneille naisille muistojen torjuminen on ollut ainoa selviytymiskeino. Pajun äidin sisar sanoi ensimmäisissä haastatteluissa mieluummin kuolevansa kuin kertovansa tarinansa. Kummallakaan sisarella ei ole vieläkään tietoa, miksi heidät julistettiin terroristeiksi ja miksi sen tähden juuri heidän kotiaan tarkkailtiin. Torjutut muistot näyttää, kuinka yksittäisen perheen tragedia toistuessaan useissa perheissä voi kasvaa kansalliseksi tragediaksi. Viro on saanut itsenäisyyden, mutta kansallinen trauma pitää edelleen yllä pelon ilmapiiriä. Menneisyys halutaan unohtaa, siitä ei haluta puhua, mutta silti sen vaikutukset näkyvät yksittäisten perheiden elämässä ja tätä kautta koko yhteiskunnassa. Imbi Paju on käsitellyt aihetta samannimisessä elokuvassa, joka näytetään televisiossa TV2:n Dokumenttiprojektissa syksyllä 2006.