Takki tuulta täynnä on tekijän toinen runokokoelma. Se jatkaa esikoisteoksen myyttistä ja metafyysistä matkaa ajassa, ihmisessä ja maisemassa. Hän avautuu auringolle, ihmisten yhteydelle, sille joka ihmisessä tietää ilman sanoja. Konkreettisessa maisemassa on lapsuuden maailma, kansakoulu, jossa opettajavanhemmat ovat kuin suuria puita. Polku vie myös maiseman taakse, Luojan ja luodun kohtaamiseen. Ajattomissa runoissa hehkuvat pohjoisen kesäyön valot ja värit, runsautena jossa jokaisella on "uudet siipisulat". Ovi avautuu, ja "hiljaisuudessa/ on aina tikkaat/ ajan ylitse".