Psykopuisto on romaani, jolle ei ole paikkaa nykykirjallisuudessa. Se on suurelta osin tietokirja, joka käsittelee erilaisten mielisairauksien rakennetta fiktiivisten henkilöhahmojen avulla, joten osittain se on myös kaunokirjallisuutta. Se on myös kokeellista kirjallisuutta, joka esittää lukijoilleen kysymyksen: Saako näin kirjoittaa? Kun kirjan ensimmäinen ja viimeinen luku ovat kirjan päähenkilön tajunnanvirtaa ja siten irrallaan varsinaisesta tarinasta, ollaan ehdottomasti jo nykykirjallisuuden kielletyllä alueella. Väärin kirjoitettu! Kun tarinan henkilöhahmot ovat olemassa laitteita varten eikä päinvastoin, kyseessä on kaunokirjallinen itsemurha tietokirjallisuuden alttarille. Näinkään ei saa tehdä. Niinpä lopputuloksena on kirja, jonka lukeminen vaatii rohkeutta, eikä vähiten siksi, että jälkeenpäinkin joutuu vielä miettimään oliko kirja romaanina hyvä vai huono. Mutta ainakin se on herättävä.