Raija Paanasen runojen taustalla on synnytyksen jälkeinen masennus, mutta kokoelmaan säkeistä kasvaa kysymys naiseuden koko olemuksesta. Nainen on äiti, elämän kantaja, jumalallinen kädenojennus muurahaisenpolun ja taivaankannen välillä, mutta toisaalta hän on noita, musta madonna, jonka hulluus on uhka länsimaisen kulttuurin päivänpaisteiselle rationalismille. Paanaselle runous on magiaa, tihennettyä kieltä, loitsuja, madonlukuja pahalle, joka ei lähde puhaltamalla pois. Paanasen runouden maailmaa on suomalainen luonto ja koko ihmisen luonnonhistoria, jonka salattuja kerroksia vain runon erityinen kieli kykenee kuorimaan esiin. Sanoilla on siivet, runoilija sanoo, ne lentävät ottamattomien kuvien väleihin / kuulemaan vaiettua.