Fanikulttuurin laajenemista hidasti varsinkin alkuvaiheessa se, että nuorten suosimaa populaarimusiikkia ja sen kuunteluun tarvittavaa laitteistoa oli melko niukasti fanien saatavilla. Tutkimuksesta käy kuitenkin ilmi, että niukkuus toimi samanaikaisesti myös fanikulttuuria rakentavana tekijänä: Äänilevyjen ja levysoittimien harvinaisuus esimerkiksi vahvisti faniudelle tyypillisiä yhteisöllisen kuluttamisen muotoja. Nuoret kokoontuivat yhteen kuuntelemaan levyjä tai yhdistivät vähäiset taskurahansa soittaakseen jukeboksien hittikappaleita yhä uudelleen ja uudelleen. Levyjen hankkimiseen liittyvä vaivannäkö ja pitkällinen radion äärellä odottaminen puolestaan lisäsivät lopulta koittavan kuuntelukokemuksen vaikuttavuutta, Poikolainen jatkaa. Väitöskirjassaan Poikolainen käsittelee myös sitä, miten musiikkifaniutta tulkittiin aikansa mediajulkisuudessa: Faniuden julkinen kuva oli usein hyvin yksipuolinen ja stereotyyppinen. Fanit esitettiin hupsuina, hysteerisinä tai seksuaalisesti yliaktiivisina nuorina naisina. Samaan aikaan poikien fanius jäi paljolti keskustelun ulkopuolelle. Tässä voi nähdä yhtymäkohtia myös nykyaikaan, Poikolainen huomauttaa. Lähdemateriaalinaan Poikolainen on käyttänyt monipuolisesti erilaisia muistitieto- ja media-aineistoja. Lisäksi aineistoa on täydennetty muun muassa ihailijakirjeillä. Aineistojensa avulla tutkimus rakentaa moniäänisen kuvan musiikkifaniuden ja suomalaisen nuoruuden historiasta.