Paavo Rintalan varhaistuotannosta muistetaan etenkin Mummoni ja Mannerheim -trilogia sekä jatkosodan kuvaukset, kuten Pojat ja Sissiluutnantti, joka sytytti yhden 1960-luvun kiivaimmista kirjasodista. Muutos, jonka kirjailija 1980- ja 1990-luvun taitteessa koki, oli radikaali ja teki historiallisen todellisuuden kronikoitsijasta oman sisäisen maailmansa tarkkailijan. Luopuessaan kansallisista ongelmanasetteluista Rintala ryhtyi etsimään kiinnekohtia ja hengenheimolaisia, eritoten niiden saksalaisten ja venäläisten keskuudesta, jotka toinen maailmansota oli pakottanut kärsimään maanpäällisen helvetin kauhut. Myöhäistuotannon vaihe toi hänen teoksiinsa myös myytit ja uudenlaisen runollisuuden, joka muodon kannalta merkitsi tekstin osittaista jäsentymistä säkeiksi. Pirkko Alhoniemi osoittaa tutkimuksessaan, kuinka kirjailijan kuusi viimeksi ilmestynyttä proosateosta käyvät keskenään intensiivistä vuoropuhelua ja kuinka hänen etiikkansa ja estetiikkansa sulautuvat yhtenäiseksi elämän filosofiaksi. Teosanalyysien taustana toimivat Rintalan lukuisat omaelämäkerralliset artikkelit ja haastattelut.