Kokoelman runoissa itsensä viiteryhmistä ulkopuoliseksi kokeva subjekti havainnoi maailmaa, jossa arkikeskustelusta, sosiaalisesta ja institutionaalisesta mediasta ja poliitikkojen puheenvuoroista on muodostunut vallankäytön diskurssien ja kirjavien arvolatausten uuskäsitteiden temmellyskenttä; maailma, joka kriisien keskellä yrittää pakottaa jokaisen omaan kuplaansa. Samanaikaisesti kokija kaipaa tavallista arkea, reflektoi itseään ja yrittää kehittää ajatteluaan karsinoiden ulkopuolella. Ympäröivän todellisuuden alistaessa eskapismiin ja kyynisyyteen, on naiivi toivo ankkuroitunut lapsiin, filosofiaan ja taiteeseen.