Hanna Johanssonin väitöskirja on ensimmäisiä suomalaisia nykytaiteen historiaan paneutuvia tutkimuksia. Se valottaa suomalaisessa taiteessa tapahtunutta modernismin murtumista taiteen ympäristöllistymisen ja luonnon tulkintojen näkökulmasta. Kirja tarkastelee ympäristöön ja luontoon liittyviä suomalaisia taiteen muotoja 1960-luvulta aina 1990-luvun puoliväliin saakka. Työn laaja taiteenfilosofinen osuus keskittyy Merleau- Pontyn ruumiinfenomenologiaan ja luonnonontologiaan sekä Derridan olemassaolon kysymykseen ja Edmund Husserlin fenomenologiaan edellä mainittujen taustalla. Kirja esittelee lähemmin neljän taiteilijan teoksia. Anne Siirtolan "Pienimuotoisia sävellyksiä" - teosta tarkasteleva luku keskittyy ihmisen äänen, läsnäolon ja luonnon välisten suhteiden tarkasteluun. Lauri Anttilan tuotantoa käsitellään esimerkkinä valokuvan, tieteellisen maailmankuvan ja tradition suhteista alkuperään ja totuuteen. Outi Heiskasen kohdalla valotetaan piirtämisen sokeaa alkuperää ja toisaalta Heiskasen majanrakennuksia suhteessa sekä piirtämiseen että asumiseen olemisen tapana. Pekka Nevalaisen videoluupeista, luonnonmateriaaleista ja yksinkertaisista maalauksista koostuvien installaatioiden aiheeksi näyttäytyy ihmisen ja luonnon suhde sekä erityisesti ihmisen eläimellisyys.