Johanna Lehdontien vahvat esikoisrunot ovat ironisesti herkkiä: kielellisesti tietoisia ja ajallisesti ja ajatuksellisesti monikerroksisia, ja silti intensiivisen tunteen läpäisemiä. Runopuhuja tulee lukijaa kohti, mutta usein arvoituksellisesta suunnasta, vähän kuin mies kirjoittaisi naisen äänellä, tai nainen miehen: maailma tulee väliin. Keskeislyyrisiä tuntoja kehystää ekologisesti virittynyt tietoisuus ympäröivästä kosmoksesta: "Minä vilistän luonnon silmien ohitse, / se katselee jäljettömyyttäni pitkään."