Mirkka Rekolan kirjailijantyö kuuluu suomalaisen runouden mittaviin, uraauurtaviin saavutuksiin. Hänen esikoiskokoelmansa Vedessä palaa ilmestyi 1954, ja aina viime vuosiin saakka hän on julkaissut teoksia ja esiintynyt runouden puolestapuhujana eri foorumeilla. Hänen runoutensa ja persoonansakarisma on vaikuttanut lukuisiin nuorempien polvien kirjoittajiin. Nyt julkaistavan kokoelman kaunokirjalliset palaset, esseet ja tutkielmat valottavat monipuolisesti Rekolaa runoilijana, aforistikkona, esseistinä, kuvataiteiden ymmärtäjänä, sävellysten innoittajana, ystävänä ja yhteistyökumppanina. Risto Ahdin ja Vilja-Tuulia Huotarisen esseissä runoilija kohtaa runoilijan. Kristina Carlsonin persoonalliset muistiinpanot ja aihiot liittyvät kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen. Leena Krohn on valinnut viisi kertomusta teoksestaan Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia, jonka keskeisessä hahmossa kajastaa näköisyyttä Mirkka Rekolaan. Esseessään Ystäväni Donna Quijote Krohn erittelee fiktion ja todellisuuden suhteita tuossa teoksessaan. Liisa Enwald tutkistelee Rekolan valloittavia Maskuja. Nuo humoristiset "pienet elämänpituiset jutut" muodostavat oman lajinsa Rekolan tuotannossa, mutta tutkija löytää myös yhtymäkohtia kirjailijan muihin teoksiin. Katja Seutu tarkastelee Rekolan runoudessa tärkeän vastakohta-ajattelun purkautumisen lähtökohtia alkukauden kokoelmissa Syksy muuttaa linnut sekä Ilo ja epäsymmetria. Ulla Rantanen erittelee esseessään kuvan ja runon suhdetta ja Rekolan kanssa käymiään keskusteluja kahden taiteenlajin rajapinnoista. Kalevi Aho pohtii runojen ja sävellystyön vuorovaikutusta. Säveltäjän vokaalimusiikkituotantoon kuuluvan Ilo ja epäsymmetria -kuoroteoksen tekstit ovat Mirkka Rekolan samannimisestä kokoelmasta. Eila Kostamo valottaa artikkelissaan vuosikymmeniä jatkunutta, monivaiheista kirjailijan ja hänen kustannustoimittajansa yhteistyötä ja mieleen painuneita kohtaamisia.