"Kitara soi satumaisesti. Soittaja muisteli rakkauden kaipuutaan, menneitä, jonnekin kadonneita nuoruusvuosiaan, nuorena kuolleita kavereitaan, hajonneita perheitään, menetettyjä lapsiaan, satoja ja tuhansia tanssipaikkoja, lavoja, häitä ja hautajaisia. Välillä kitara itki ja valitti, välillä se nauroi ja ilakoi." Soittaja saavuttaa nuorisoseuran talolla sen, mihin hän ei ole pystynyt missään aikaisemmin. Luonnonvoimatkin puuttuvat esitykseen - ja myöhemmin harva pystyy edes muistamaan, mitä oikein tapahtui. Olli Nurmen tarinoilla on soittajan kasvot: toinen puoli on kuin enkelin, toisen puolen omistaa paholainen. Kertomusten sävy vaihtelee näennäisen iloisesta syvällisen surulliseen. Välillä hänen kertomuksensa itkevät ja valittavat, välillä ilakoivat ja nauravat. Tarinoissa katsellaan ympäröivää maailmaamme, sen ihmisiä ja ilmiöitä tavalla, joka saa lukijan mielikuvituksen ja tunteet liikkeelle. Mutta aina taustalla on lempeä ja inhimillinen ote. Sillä sellaista elämä on, surun ja ilon kudelmaa.