Vainajien elämä ei ole ollut helppoa. Heidän omat pahat tekonsa ovat vaivanneet heitä, samoin toisten loukkaukset. Joskus omaisten kyyneleet ovat polttaneet heitä, joskus heitä on vaivannut vain kotiikävä. Siksi he ovat lähteneet haudoista kohti kotejaan. Mutta elävät eivät ole aina ottaneet heitä innostuneesti vastaan. Useimmiten heitä on yritetty karkottaa takaisin sinne, mistä ovat tulleetkin. Perinteisesti vainajien palaamiseen varautuminen alkoi jo ennen kuin edesmennyt oli haudattu. Poisnukkunut yritettiin pitää niin tyytyväisenä, että hän joko jatkoi matkaansa Tuonelaan tai jäi kiitollisena pitämään majaa viimeiseen leposijaansa. Mutta vainajia ei ole pelkästään kammoksuttu. Heitä on muistettu ja heistä on yritetty pitää huolta. Vielä 1800-luvulla edesmenneille vietiin eväitä, jotta he auttaisivat tämänpuoleisen maailman ongelmissa. Tietäjät ja kansanparantajat käyttivät hyödykseen heidän voimaansa sairauksia vastaan taistellessaan. Näiden vanhojen kansanomaisten tapojen lisäksi kirjassa esitellään myös pyövelien ja pappien työtä sekä varhaisen lääketieteen näkemyksiä kuolemasta. Kirjan lopussa luodaan katsaus nykyhautajaisten tapoihin, joista löytyy yhä yhtäläisyyksiä kansanomaisiin pakanallisiin uskomuksiin.