Ihminen on aina ollut kiinnostunut omasta kuvastaan. Varhaisimpina aikoina veden pinta riitti kuvastimeksi. Muistitieto kertoo, että peilinä saattoi palvella lasinpalanen, jonka takapuolelle oli pantu noettu tuohenkappale. Jos sitäkään ei ollut, katsottiin vedellä täytetystä, mustapohjaisesta puuastiasta omaa kuvaa. Tämä ? tai tervapytty ? näytti kuvan parhaiten. Varsinaisia peilejä ? vanhimmat kiiltäväksi hiottua tummaa kiveä ? on käytetty jo vuosituhansia sitten. Suomessakin varhaisimmat peilit ovat olleet tiettävästi metallia. Asumisen kehittyessä sisustuskin monipuolistui ja hyvin varhain ylellisyysesineeksi tulkittava peili, erityisesti sen muotoiltavat kehykset, vastaanottivat eri kulttuurityyleiltä vaikutteita ja kehittyivät omistajansa asemaa korostavaksi sisustuselementiksi. Parhaassa tapauksessa niiden tekijätkin voidaan jäljittää. Suhtautuminen peiliin on ollut kaksijakoista. Liika peilailu on herkästi tulkittu turhamaisuudeksi. Toisaalta kuvastimen hyödyllisyys ulkonäköön liittyvissä arkiaskareissa on ollut kiistämätöntä. Miehet tarvitsivat sitä parranajossa, naiset hiuksiaan asetellessaan. Paikoin peilejä on käytetty juhlatiloja koristellessa. Peiliin on voitu tähytä myös toiveena tulevaisuuteen kurkistaminen. Monet uskomukset kertovat tästä. Kotimaisten puuseppien valmistamia vanhimpia peilejämme on säilynyt erityisesti kulttuurihistoriallisten museoiden kokoelmissa. Useat teoksessa esitetyistä peileistä ovatkin ensimmäistä kertaa esillä. Historiallisista arkistolähteistä kuten tullitilastoista ja perukirjoista taas voidaan seurata peilien yleistymistä eri yhteiskuntaluokkien kodeissa. Suomalaiset kansanomaiset peilit tarkastelee tätä turhaankin katveessa ollutta esineryhmää etsien ajallisia ja alueellisia erikoispiirteitä ja yrittää sitoa niiden koristeaiheita kulttuurityylien muotokieleen.