Tutkimuksessa analysoidaan Euroopan unionin jäsenmaista Espanjan, Ison-Britannian, Saksan, Ruotsin, Suomen ja Tanskan eläkestrategiaraporttien muotoutumista niiden historian ja institutionaalisen perinnön polkuriippuvuuksien sekä EU:n liberaalin hallinnan eli avoimen koordinaatiomenetelmän tuloksena. Vertailumaiden eläkepolitiikan historiallisinstitutionaalinen analyysi saa kuitenkin tutkimuksessa pääpainon. Tutkimuksessa eritellään EU:n avoimen koordinaation strategiaa ja sen tavoitteita. Lisäksi analysoidaan EU-komission ja -neuvoston vertailumaiden eläkestrategioita arvioivaa yhteisraporttia ja sitä, minkä maiden eläkestrategiat EU nimeää raportissaan parhaiksi ja mitkä ongelmallisiksi ja millä perusteilla. Erityisesti huomiota kiinnitetään eläkejärjestelmien talouspoliittisen ja sosiaalipoliittisen funktion väliseen suhteeseen sekä verrataan yhteisraporttia jälkikansalliseen työkykyä korostavaan schumpeterilaisen kilpailuvaltion ideaalityyppiin. Historiallisen institutionalismin ja polkuriippuvuuden avulla osoitetaan, että vaikka vertailumaiden eläkejärjestelmiin on tehty muutoksia, järjestelmien tietyt perusrakenteet ovat säilyneet. Kaikki vertailumaat ovat edeltä käsin tehneet eläketurvaansa ne muutokset, jotka EU eläkestrategiaraporteissa on asettanut jäsenmaiden eläketurvan tavoitteiksi. Vertailumaat ovat uudistaneet eläketurvaansa niin, että niiden eläketurvassa havaitaan selvä siirtymä keynesiläisestä hyvinvointivaltiosta työkykyä painottavaa schumpeterilaista kilpailuvaltiota kohti. Tutkimuksen mukaan EU:lla ei ole ollut kovin paljon vaikutusta vertailumaiden eläkejärjestelmiin, vaan kilpailuvaltioparadigma antaa paremmat edellytykset maiden eläkemuutosten ymmärtämiseen kuin perinteiset integraatioteoriat. Kysymys onkin enemmän koko kapitalismin uudesta säännöstelytavasta kuin Euroopan integraatioprosessista.