Hirtehisyydellään äkkiväärien kantaisän kannukset hankkinut Pekka Kejonen palaa tutuille leveysasteilleen: hän ei metsästä hetkiä vaan taukoja niiden välissä. Valtaa pitäviä alati näykkivä vahtikoira kalvaa kansantalouden suohon laulaneita jatkuvan kasvun samaaneja, mutta uskoo yhä itkuvirsien avulla itsensä kuiville nostavaan kansaan. Toisinaan runoilijan vinoon kasvanut alter ego tosin epäilee, onko humanismin käsi vain itselleen taputtava proteesi. "Kaaos ei ole järjestyksen vastakohta vaan meille käsittämätön järjestys" on uljas lause kenen tahansa luonnollisuuden vaalijan suusta - kenties alitajuinen muistuma runoilijan riittoisilta Lapin-vuosilta. Tuonen lauttureiden lakon loppua odottava pilvien bongari alkaa jo olla utelias maailmansa avaruudellisten äärien suhteen, vaikkakin lupausiankaikkisesta elämästä kuulostaa ylimittaiselta rangaistukselta! Kädettömän taputukset jatkaa kestävää lausetta vuodesta 1963 saakka kehitelleen itseoppineen aforistikon zeniläistä retoriikkaa.