Väitöstutkimuksessa kuvattiin lapsen kuoleman jälkeistä isien surua ja heidän tarvitsemaa tukea. Lisäksi tutkimuksessa arvioitiin terveydenhuoltohenkilöstön ja vertaistukijoiden välistä yhteistyötä sisältävän tuki-intervention vaikutusta isien suruun sekä kuvattiin isien kokemuksia siitä. Isien suruun liittyi voimakkaita ja pitkäkestoisia emotionaalisia tuntemuksia, fyysisiä, sosiaalisia ja käyttäytymiseen liittyviä reaktioita. Isät kohdistivat suruun liittyviä tunteita itseä, Jumalaa tai muita ihmisiä kohtaan. Itsesyytöksiä koettiin omasta kyvyttömyydestä estää lapsen kuolema, omista geenivirheistä sekä omasta toiminnasta, johon lapsen kuolema ajateltiin rangaistukseksi. Osa isistä käytti nautintoaineita, kuten alkoholia ja lääkkeitä, lapsen kuoleman jälkeisessä selviytymisessä. Isät saattoivat eristäytyä ja vetäytyä ihmissuhteista, mutta he kokivat myös läheisten hylkäämistä lapsen kuoleman jälkeen. Lapsen kuolema toi myönteisiä ja kielteisiä muutoksia isien elämään. Tuki-interventio vaikutti myönteisesti interventioryhmän isien suruun ja suurin osa koki saadun tuen auttavan heidän selviytymiseensä. Tukea saaneiden isien persoonallinen kasvu oli voimakkaampaa kuin verrokkiryhmän isillä, jotka eivät saaneet tuki-intervention kaltaista tukea. Interventioryhmän isät olivat myös vähemmän epätoivoisia ja heillä esiintyi vähemmän paniikkikäyttäytymistä, syyttelyä ja vihaa, irrallisuuden ja hajanaisuuden tunteita kuin verrokkiryhmän isillä. Tuki-intervention myötä isät saivat merkittävästi enemmän tukea terveydenhuoltohenkilöstöltä ja vertaistukijoilta sairaalasta lähdön jälkeen kuin verrokkiryhmän isät. Interventioryhmän isät kokivat saaneensa tukea kohtalaisesti. Eniten isät saivat tukea sairaanhoitajalta/omahoitajalta. Isät kokivat tuki-interventiomallin toimivaksi ja toivoivat sen jatkamista. Sairaanhoitajat/omahoitajat ottivat eniten yhteyttä isiin ja tapasivat heitä eniten. Lähes puolet isistä tapasi myös lasta hoitaneen lääkärin ja sairaalapastorin. Muiden ammatiryhmien tuki isille jäi vähäiseksi. Tuki-intervention toteuttamista surevien isien tukemisessa tulisi jatkaa, koska sillä oli myönteistä vaikutusta isien surureaktioihin ja isien kokemukset tuki-interventiosta olivat myönteisiä. Isien tukemisessa tulisi lisätä moniammatillista yhteistyötä. Isien tarpeista kehitettyä tuki-interventiota toteutettiin kahdessa Suomen yliopistosairaalassa niille isille, joilta oli kuollut iältään kolmivuotias tai sitä nuorempi lapsi (mukaan lukien kohtukuolemat). Vertailuryhmänä toimivat isät, joiden lapsi oli kuollut muissa Suomen yliopistosairaaloissa.