Tutkimuksessa tehdään näkyväksi 2000-luvulla lähiössä elävien yksinhuoltajaäitien arkea. Toisin sanoen kuvataan niitä merkityksiä, joita naiset antavat köyhyydelle, asioimiselle sosiaalitoimistossa ja työvoimatoimistossa, yhden vanhemman perheelle, äitiydelle ja lähiössä asumiselle. Heidän arkeaan analysoidaan heidän yhteiskunnassa olevan marginaalisen aseman sekä arjen toimijuuden avulla. Tutkimus osoittaa sen, että yhteiskunnan marginaalissa eläminen vaatii taitavaa ja suunnitelmallista toimintaa, pyrkimystä hyveellisyyteen ja kykyä löytää mieli puutteelle ja kärsimykselle. Naisten toiminnan päämäärä ei ole muutos, esimerkiksi pois pääseminen köyhyydestä. Sen sijaan he pyrkivät pitämään arjen samanlaisena ja siten selviämään köyhyydestä ja vanhemmuudesta. Äitiys antaa naisille identiteetin sekä kokemuksen siitä, että heillä on paikka yhteiskunnassa. Tutkimukseen osallistuneet naiset kokevat olevansa ennen kaikkea äitejä eivätkä työttömiä, köyhiä tai yksinhuoltajia. Tutkimuksen tulosten pohjalta tärkeäksi yhteiskuntapoliittiseksi kysymykseksi nousee marginaalissa olevien ihmisten oikeus täysvaltaiseen kansalaisuuteen. Usein yhteiskunnallisessa keskustelussa ja poliittisessa päätöksenteossa marginaalissa olevia ihmisiä kohdellaan tietyn kategorian edustajina. Näin myös julkisessa keskustelussa vähävaraiset yksinhuoltajaäidit ymmärretään helposti homogeeniseksi ryhmäksi vastinparinaan ydinperheet tai keskivertotulonsaajaperheet. Tutkimukseen osallistuneet naiset eivät toimi stereotyyppisten mallien mukaisesti. Ennen kaikkea tämä tulee esiin siinä, että naiset näkevät itsensä toimijoina, eivät passiivisina uhreina. Toiseksi naiset olemalla hyveellisiä saavuttavat sen yhteiskunnallisen kunnioituksen, jota he eivät saa luonnostaan taloudellisesta asemastaan johtuen.