Olen 43-vuotias Äänekoskelainen kolmen lapsen äiti. Olen kirjoittanut runoja pöytälaatikkoon jo nuoresta saakka. Yksi päivä; joulukuun 1. vuonna 2017, muutti elämääni. Jouduin 4-tiellä rajuun hirvikolariin. En itse muista tapauksesta mitään, heräsin jossain vaihessa ambulanssissa matkalla sairaalaan. Selvisin vakavasta kolarista, kuin ihmeen kaupalla. Matkaa sairaalaan oli 100 kilometriä. Suojelusenkelit olivat matkassa, niin voi todeta. Tehohoidosta ja sairaalasta kotiuduttuani aloin heti kirjoittamaan ajatuksia ja runoja. Se oli minun selviytymiskeino uudessa elämäntilanteessa. Elämä muuttui, sain aivovamman. Minun oli keskityttävä kuntoutumiseen ja selviytymiseen uudessa tilanteessa. Elämän arvot menivät uusiksi. Runojen kirjoittamisesta tunsin saavani voimaa ja uutta virtaa. Minulla heräsi ajatus runokirjan tekemisestä. Runojani täydentävät myös valokuvaaja Hanne Maneliuksen loisteliaat, taidokkaat ja voimauttavat kuvat luonnosta, elämästä tästä. Kunpa aina sen muistaa voisi, elää ja rakastaa jokainen hetki, jokainen päivä. kun ei tiedä päivästä tulevasta, hetkistä ja elämästä.